sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

J. R. Ward: Sitomaton rakastaja

Jane ilmoitti sydämen pettämiseen liittyvät hätätoimet alkamaan ja nojautui alas potilaan puoleen. "Älä edes harkitse", hän tiuskaisi. "Jos kuolet käsiini saan kunnon hepulin.
   Yllättäen ja kaikkien lääketieteen lainalaisuuksien vastaisesti miehen silmät rävähtivät auki ja kohdistuivat katsomaan Janea. 
(Sitomaton rakastaja s. 107)

Tässäkin kirjassa juoni on melkein samanlainen kuin edellisissäkin sarjan kirjoissa. Päähenkilö, tällä kertaa Vishous, kohtaa rakkaansa, tässä kirjassa kirurgi Jane Whitcombin. Heidän suhteensa tiellä on ensin liuta ongelmia ja samalla päähenkilö joutuu kamppailemaan menneisytensä traumojen kanssa. Mutta lopussa, yllätys yllätys, kaikki ongelmat ratkeavat ja rakastavaiset saavat toisensa tavalla tai toisella.

Vishous on aiemmissa kirjoissa ollut hiukan salaperäinen hahmo ja tässä kirjassa saadaan tietää hänestä ja hänen menneisyydestään paljon lisää. Varsinkin Vishousin vanhempien henkilöllisyyden selvimiäminen alussa oli mielenkiintoinen ja yllättävä tieto. Jane taas oli mukava hahmo, johon minun oli helppo samaistua. Juuri sen takia en pitänytkään lopusta kovin paljon.

Tässä kirjassa ei lessereiden näkökulmasta kerrottu mitään, joka oli todella suuri plussa. Mutta parin edellisen kirjan tapaan Johnin näkökulma oli käytössä ja kaikeksi onneksi hänen tarinassaan päästiin hiukan eteenpäin. Muuten hänen näkökulmastaan kerrotut osat olisivat olleet jo hiukan yksitoikkoisia. Myös Phuryn näkökulma oli mukana ja se oli toisaalta ihan ymmärrettävää sillä Phuryn merkitys tarinalle oli melko tärkeä. Samalla alustettiin jo seuraavaa kirjaa, jossa Phury näyttää olevan päähenkilönä.

Muiden Mustan tikarin veljeskunta sarjaan kuuluvien kirjojen tapaan tämä oli taas melko koukuttava kirja. Arvosana laskee yhden pykälän vain sen takia, etten pitänyt lopusta.
Arvosana: 4/5


J.R. Ward: Sitomaton rakastaja
Mustan tikarin veljeskunta # 5
Basam Books 2011
s. 586

perjantai 22. kesäkuuta 2012

J.S. Meresmaa: Mifongin perintö

"Neljä kirjaa, joista vasta yksi on meillä, ja vuosi aikaa siihen Agautr. Ehdimmekö me?"
"Meillä on nyt neuvosto takanamme ja Bran on edistynyt hyvin. Kyllä me ehdimme."
Verna ei ollut vakuuttunut. "Mutta sitten on vielä se lapsi. Kuningattaren on tultava raskaaksi viimeistää keväällä, muuten -"
 "Me ehdimme, Verna", Agautr keskeytti hänet. "Minä pidän huolen siitä, että me ehdimme."
(Mifongin perintö s. 144)

Dante Rondestani matkaa veljensä lähettämänä Merontesiin hakemaan yhtä Keisarin kirjoista. Perillä Dante tulee pelastaneeksi jokeen tippuneen prinsessa Ardisin. Dante palkataan Ardisin henkivartijaksi, kunnes tämä on saatu naimisiin Belonen kuninkaan Landisin kanssa.   Dante ja Ardis ihastuvat toisiinsa, mutta heidän on mahdotonta olla yhdessä, kun Keisarin piirillä on suunnitelmia Ardisin varalle ja he tavoittelevat samoja Keisarin kirjoja kuin Danten veli Arran. Dantelle ja Ardisille onkin luvassa suuria seikkailuja.

Mifongin perintö aloittaa uuden kotimaisen fantasia trilogian. Takakansi tekstin perusteella kirja vaikutti mielenkiintoiselta, mutta en odottanut, että kirja olisi aivan niin hyvä kuin se lopulta oli. Kirja sisältää paljon vauhdikkaita tapahtumia historiallisessa ympäristössä. Ja lisänä hippunen romantiikkaa. Siis juuri sellainen kirja, jollaisista minä eniten pidän. Paikoitellen kirja oli hiukan ennalta arvattava, mutta toisaalta välillä se pääsi yllättämään.

Dante oli mielenkiintoinen hahmo, johon tykästyin heti alussa. Ja varsinkin hänen puumaansa Reuhun. Ardis taas oli aluksi hiukan ärsyttävä, mutta hän kehittyi valtavasti kirjan aikana. Keisarin piirin suurmestari Agautr jäi vähän etäiseksi, mutta hänen vaimostaan Vernasta ja tämän menneisyydestä olisi ollut mukava tietää vähän lisää. Alun päähenkilö luettelosta oli aluksi paljon apua, ennen kuin tutustui henkilöihin kunnolla, joten iso plussa siitä.

Mifongin perintö on yksi niistä harvoista kirjoista, joita ei malta laskea kädestään, mutta toisaalta sitä teki mieli säästellä, että se kestäisi kauemmin. Mifongin perintö on parasta kotimaista fantasiaa, jota olen pitkään aikaan lukenut ja se kipusi samantien lempikirjojeni joukkoon. Ja kirja jäi niin mielenkiintoiseen tilanteeseen, että jään innolla odottamaan jatkoa.
Arvosana: 5/5


J. S. Meresmaa: Mifongin perintö
Karisto 2012
s. 470

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Terry Pratchett: Carpe jugulum


"Ne vampyyrit siis puhuivat kaikenlaista veren juomisesta ja ihmisten tappamisesta ja kaikki vain nyökyttelivät ja sanoivat: 'Kas vain, sepä kiinnostavaa.'?"
 "Kyllä."
"Ja he söivät valkosipulia?"
"Kyllä."
"Eihän se voi pitää paikkansa, eihän?"
"Ehkä me käytimme vääränlaista valkosipulia!"
(Carpe jugulum s. 79-80)
Lancressa kuningas Verence ja kuningatar Magrat ovat saaneet tyttären. Tämän  Nimiäisiin on kutsuttu kaikki, jopa Überwaldin vampyyrit. Nämä vampyyrit kuitenkin aikovat kaapata vallan Lancressa. Noitien on siis tehtävä jotain. Nämä vampyyrit ovat vain siitä hankalia, että perinteiset keinot heidän tuhoamisekseen eivät tunnu toimivan. Nuorimmalla noidalla Agnesilla on pieni etu vampyyreita vastaan, koska nämä eivät voi hallita Agnesia niin kuin muita, koska Agnesilla on toinenkin persoonallisuus, Perdita, joka ottaa hallinnan jos Agnesia hallitaan. Tämä saa vampyyriperheen pojan Vladin kiinnostumaan Agnesista. Nanny Auvomieli, Magrat ja Agnes kuitenkin uskovat, että jos joku voi voittaa nämä vampyyrit, niin Muori Säävirkku. Muori kuitenkin tuntuu haluavan jäädä sivuun noitahommista. Voivatko muut noidat voittaa vampyyrit ilman Muorin apua?

Lancren noidista kertovat kirjat ovat mielestäni olleet Prattchetin kirjoista parhaita. Ja tälläkään kertaa noidat eivät tuottaneet minulle pettymystä. Nanny Auvomieli oli yhtä hauska hahmo kuin aiemminkin, mutta Muori Säävirkku tuntui tavallista vaisummalta. Uusin noita Agnes taas vaikuttaa ihan hyvältä lisältä noitien joukkoon. Uusista hahmoista pidin varsinkin vampyyriperheen palvelija Igorista, jonka ässävikainen puhetapa toi mukavasti persoonallisuutta tähän hahmoon. Vampyyrit taas eivät olleet kovin hauskoja. Olisin odottanut Prattchettilta, että vampyyreista olisi tehty enemmän pilaa, mutta varsinkin Vlad olisi sopinut hyvin vaikka Vampyyripäiväkirjojen maailmaan. Siis he olivat melkein ihan perusvampyyreita.

Carpe jugulum ei mielestäni ollut aivan yhtä hauska kirja kuin Terry Pratchettin kirjat yleensä. Toisaalta tarina oli ehkä tavallista parempi. Siis kyllähän kirjassa löytyi paljon hauskoja oivalluksia, mutta nyt tuntui, että tärkeämpi oli hyvä tarina kuin hyvät vitsit, niin kuin joissain Pratchettin kirjoissa tuntuu olevan.
Arvosana 3½ / 5


Terry Pratchett: Carpe jugulum
Kiekkomaailma #23
Karisto 2008
s.343

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Terry Pratchett: Viimeinen manner

Ihmeellinen sanonta. Se oli käytännöllisesti katsoen taikuutta jo itsessään. Se vain...paransi asiat. Ai että hai vei sinulta jalan? Ei hätiä mitiä. Polttiks sua meduusa? Ei hätiä mitiä. Ootsä kuollu. Kyllä se siitä! Ei hätiä mitiä! Kumma kyllä se näytti tepsivän.(Viimeinen manner s. 159)
Näkymättömän ykiopiston Kirjastonhoitaja on sairastunut. Hän aivastaa ja muuttuu joksikin muuksi. Velhot osaisivat parantaa hänet taikuudella, jos joku heistä muistaisi hänen nimensä. Ainoa, joka ehkä tietää Kirjastonhoitajan nimen on Rincewind, joka on jossain EksEksEksEks mantereella. Yrittäessään selvittää missä tämä manner on arkkikansleri Ritkuli, Dekaani, Uudempien loitsujen lehtori, Vanhempi paimen, Epämääräisten opintojen lehtori, Kirjastonhoitaja,  Kvestori, Aatos Stibbons ja yliopiston talouden hoitaja rouva Vihtlov päätyvät menneisyyteen. 
Rincewind yrittää selviytyä EksEksEksEks mantereella syömällä ötököitä ja putoamalla vesikuoppiin. Ja tietenkin juoksemalla karkuun. Rincewindiä piinaa myös puhuva kenguru Skrupu, joka syyttää Rincewindiä, kaikesta mikä on pielessä mantereella.

Tämä kirja oli taas  taattua Terry Pratchett tyyliä. Vauhdikkaita ja hieman sekavia tapahtumia haukasti kerrottuna. Tässä kirjassa on oikeastaan kaksi tarinaa, jotka yhdistyvät lopussa. Toisessa kerrotaan velhojen seikkailusta menneisyydessä ja toisessa Rincewindistä EksEksEksEks mantereella, joka muistuttaa Australiaa. Uskon, että moni Australia viittaus meni minulta ohi, mutta muutaman jutun tunnistin koulun englannin tuntien pohjalta. Siitä huolimatta huomasin hymähteleväni hiljaa itsekseni useammassa kohdassa.
Arvosana: 3/5


Terry Pratchett: Viimeinen manner
Kiekkomaailma #22
Karisto 2008
s.336
                                                                          

lauantai 9. kesäkuuta 2012

J.R. Ward: Paljastettu rakastaja

Seuraavaksi taas vähän Mustan tikarin veljeskuntaa. Tällä kertaa pääosassa on Butchin ja Marissan suhde. Butch jää lessereiden vangiksi, kun hän pelastaa siviilivampyyria. Lessereiden johtaja Omega laittaa osan itsestään Butchin sisään ja jättää tämän Veljeskunnan löydettäväksi. Butch lydetään ja viedään Haversin klinikalle, missä tämä kohtaa jälleen Marissan. Heidän suhteensa alkaa vähitellen parantua, mutta se herättää vastusta niin Marissan veljessä Haversissa kuin Marissaan ihastuneessa vampyyrissa Rehvengessä. Butchin on myös vaikea sulattaa sitä, että hän on ihminen ja Marissa vampyyri. Ja samalla pitäisi selvittää miten Omegan häneen laittama palanen häneen vaikuttaa.

Minusta Palajstettu rakastaja oli vähän tasapaksu kirja. Alku lähti ihan lupaavasti liikkeelle Butchin kiinni jäämisen myötä, mutta sitten tuntui, että oikein mitään ei kunnolla tapahtunut. Välillä Butchilla ja Marissalla meni ihan hyvin, mutta sitten tuli jokin asia, joka sai jomman kumman jättämään toisen.
Heidän kahden parisuhde olisi vain tuhoava, etenkin naaraan kannalta: Marissa oli suunniltaan ja syytti itseään kaikenlaisesta paskasta, johon ei ollut syypää, kärsi... Ja kaikkivain Butchin takia. Pahus soikoon, Marissa ansaitsi niin paljon parempaa. Hän ansaitsi... voihan paska, hän ansaitsi Rehvengen, sen puhdasverisen aristokraatin. Rehv pystyisi huolehtimaan Marissasta, antamaan naaraalle kaiken mitä tämä tarvitsee, viemään tätä ulos sosiaalisiin rientoihin, olemaan tämän kumppani vuosisatojen ajan. 
Olisin odottanut, että Butchiin laitettu Omegan palanen olisi aiheuttanut suurempia ongelmia kuin se nyt aiheutti. Jotenkin minusta tuntuu, että Butch pääsi vähän liiankin helposti lessereiden kynsistä.
Butchin asema Veljeskunnassa meni juuri siihen suuntaan kuin ajattelinkin heti ensimmäisen kirjan perusteella. Butch ei ole missään vaiheessa noussut suosikikseni tässä sarjassa, mutta minusta tässä kirjassa kiinnostavinta oli Butchin menneisyys ja olisin toivonut, että Butchin ja tämän ihmisperheen suhdetta olisi käsitelty vieläkin enemmän. Marissa oli ihan mielenkiintoinen hahmo ja oli mukava seurata hänen kehittymistään kirjan edetessä.

Paljastettu rakastaja ei todellakaan ole sarjan parhaita kirjoja, mutta Veljeskunnan ja lessereiden välinen sota etenee vähän, kun paljastuu, mitä lessereiden ennustus tarkoittaa. Toivottavasti sarjan seuraava osa Sitomaton rakastaja olisi taas mielenkiintoisempi.

J. R. Ward: Paljastettu rakastaja 
Mustan tikarin veljeskunta 4
Basam Books 2011
s. 527

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

L.J. Smith: Uusi aika 2: Varjosielut

Ja edelleen jatketaan vampyyrikirjojen parissa. Nyt oli vuorossa Vampyyripäiväkirjat sarjan kuudes osa. Ja taas varoitan, että tämä arvostelu tulee paljastamaan jotain myös sarjan edellisestä osasta.

Edellisessä osassa Damon huijasi Stefania ja tämä päätyi sen seurauksena vangiksi Pimeään ulottuvuuteen. Kirja päättyi siihen, että Elena, Damon ja Matt lähtivät pelastamaan Stefania. Tästä tilanteesta tämä kirja alkaa. Melko pia kuitenkin Matt palaa takaisin Fell's Churchiin ja Bonnie ja Meredith tulevat Elenan ja Damonin luokse ja yhdessä tämä nelikko menee Pimeään ulottuvuuteen. Siellä heidän täytyy etsiä Stefanin sellin avaimen puolikkaita kitsune Misaon antamien vihjeiden avulla. Avukseen he onneksi saavat muutamia paikallisia. Elenan ongelmana on myös Damon, joka päivä päivältä vetää häntä enemmän puoleensa.Pystyykö Elena olemaan uskollinen Stefanille?

Minusta tämä sarja menee koko ajan huonompaan suuntaan. Tässä kirjassa mielestäni suurin ongelma oli se, että se oli vähän sekava. Monta kertaa tuli tunne, että mitä ihmettä äsken oikein tapahtui ja piti palata hiukan takaisin. Kirjan tarina ei myöskään vetänyt kovin hyvin mukaansa. Iltaisin lukiessa alkoi melko pian väsyttää niin paljon, että piti lopettaa kesken.

Toinen ongelma oli, että en pidä ollenkaan Elenasta. Hän on aivan liian täydellinen. Koko ajan kehutaan kuinka kaunis, älykäs ja hyväsydäminen hän on. Huonoja puolia ei tunnu olevan jos ei lasketa sitä ettei hän osaa kunnolla käyttää uusia voimiaan. Nämä voimat ovat minulta kyllä menneet yli käsityskyvyn. Minusta ne ovat vähän turha lisäys tähän tarinaan.  Niillä Elenasta tehdään vain entistäkin erityislaatuisempi.

Totta puhuen kenen tahansa, miehen tai naisen, oli vaikea pysyä pitkään vihaisena Elena Gilbertille. Häntä ei voinut sanoa liian riehakkaaksi, kuten Bonnieta, eikä liian tyyneksi, kuten Meredithiä. Elena oli luonteeltaan juuri niin herttainen, että se riitti vastapainoksi hänen älykkäälle, toimeliaalle, alituiseen suunnitelmia laativalle mielenlaadulleen. Hän oli juuri niin myötätuntoinen, että se riitti kompensoimaan itsekkyyden, jota hän myönsi itsessään olevan, ja juuri niin poikkeava, ettei kukaan sanoisi häntä normaaliksi. (Varjosielut s.89)

Joka kerta takakannessa myös hehkutetaan, että Elenan täytyy valita Stefanin ja Damonin välillä. Vaikka Damonilla tuntui tässä kirjassa olevan paljon enemmän mahdollisuuksia kuin aiemmin, tuntuu silti siltä, että Elena teki valintansa jo ensimmäisessä kirjassa.

Tämä kirja keskittyi pääasiassa Stefanin pelastusoperaatioon ja vaikka mainittiin, että Fell's Churchissa on pahoja ongelmia, ei niiden ratkaisussa päästy ollenkaan eteenpäin. Siis ne jäävät seuraavaan osaan. Kirjan lopussa oleva koukku myös takaa sen, että vaikka en tästä kirjasta kovin paljon tykännyt, täytyy ihan mielenkiinnosta lukea seuraavakin osa.
Arvosana: 2/5


L.J. Smith: Uusi aika 2: Varjosielut
Vampyyripäiväkirjat 6
Otava 2011
s. 493