Cassandra Clare: Tuhkakaupunki

Varjojen kaupungit sarjan toisessa osassa Clary Fraylla ei mene hyvin. Hänen äitinsä makaa koomassa sairaalassa, paras ystävä Simon on rakastunut Claryyn, mutta Clary huomaa tuntevansa enemmän vetoa vasta löydettyyn veljeensä Jaceen. Varjometsästäjien johto, Klaavi, aiheuttaa ongelmia, kun sen Inkvisiittori uskoo, että Jace on oikeasti isänsä Valentinen puolella ja Jace muka vakoilee Klaavin toimia. Sitten kaupungilta löytyy verestä kuiviin imetyt velho- ja haltialapsi. Klaavi epäilee vampyyreja, mutta Clary, Jace ja heidän ystävänsä uskovat, että Valentinella on sormensa pelissä.

Tuhkakaupunki oli hyvin samantyylinen kirja kuin ensimmäinenkin osa, Luukaupunki. Sen lopussa uskoin, että Clary-Simon-Jace kolmiodraama olisi lopussa, mutta mitä vielä. Tässä kirjassa se oli jopa enemmän esillä kuin aiemmin. Kolmiodraaman lisäksi kirjassa oli myös paljon jännittäviä juonenkäänteitä ja vauhti vain kiihtyi loppua kohti. Simonin ja Jacen sanailu toi myös mukavasti huumoria kirjaan ja hiukan kevensi kirjan tunnelmaa.

"Ajattele asian valoisia puolia", Simon sanoi. "Jos he tarvitsevat ihmisuhria, voit aina tarjota minua. Tuskinpa kukaan teistä edes kelpaisi siihen tarkoitukseen. "

Jace piristyi. "On aina mukavaa, kun joku tarjoutuu vapaaehtoisesti uhraamaan henkensä ensimmäisenä."

(Tuhkakaupunki s.142)

Kirjan takakannessa oli häiritsevää, kun siellä kerrottiin eräs tapahtuma, joka tapahtui vasta kirjan puolessavälissä. Tilanne olisi ollut paljon jännittävämpi, jos siitä ei olisi tiennyt etukäteen. Jos siis ei halua spoilautua, niin kannattaisi näköjään vältellä takakansien lukemistakin.

Tuhkakaupunki oli viihdyttävää luettavaa ja usein oli sellainen tilanne, ettei olisi malttanut jättää lukemista kesken. Kirjan loppu oli myös mielenkiintoinen ja nosti kiinnostusta seuraavaan osaan. 

Arvosana: 4/5

Cassandra Clare: Tuhkakaupunki (City of Ashes)

Varjojen kaupungit 2

Oava 2010

s.399

R.A. Salvatore: Ikikesä

Jälleen uusi kirja drow haltia Drizzt Do'Urdenista on ilmestynyt. Pitihän se lukea. Ikikesä on Ikikesä nimisen sarjan toinen osa.

Drizztin kaikki vanhat ystävät ovat kuolleet. Nyt hän liikkeellä haltia Dahlian kanssa. Dahlian menneisyydessä on paljon henkilöitä, joille hän haluaa kostaa. Yksi heistä on velho Sylora Salm, joka johtaa aavevelho Szass Tamin joukkoja, jotka yrittävät valloittaa  Ikikesän kaupungin. Apunaan Syloralla on aavevelho Valindra Varjoviitta, jonka ajatuksia sekoittaa loitsurutto. Ikikesää puolustaa syväläinen Herzgo Alegni. Häntä palvelee vastoin tahtoaan salaperäinen Barrabus Harmaa. Molemmilla puolilla häärii myös salaperäinen nainen Arunika, jolla tuntuu olevan mahtavia voimia. Pian myös Drizzt ja Dahlia sekaantuvat tähän Ikikesän sotaan.

Varsinkin alussa huomasi mitä haittaa siitä on, kun sarjan edellisen osan on lukenut noin vuosi sitten. Silloin oli vähän pihalla siitä kuka kukin on ja mitä aiemmin on tapahtunut. Apua ei myöskään ole siitä, että kaikki tutut hahmot Drizztiä lukuun ottamatta ovat kuolleet ja mukaan on tullut suuri joukko uusia hahmoja. Kuitenkin aika nopeasti tilanteesta pääsi taas kärryille. Ikikesä ei kuitenkaan minusta vetänyt vertoja aiemmille Drizztistä kertoville kirjoille. Tuntui, että kirja koostui taistelemista ja matkaamisesta seuraavaan taisteluun.

Drizzt ampui sinne vielä toisenkin nuolen ja kuuli sitten Dahlian huutavan: "Hyppää syrjään!"

Hän totteli luottaen Dahliaan.

Yksi merirosvoista loikkasi samassa katolta alas parvekkeelle ja rusautti pari lattialautaa poikki pudotessaan. Hän pysyi silti pystyssä.

Dahlia irtautui kuitenkin hetkeksi vastustajistaan ja sivalsi miestä kapulanuijallaan kasvoihin.

Mies lyyhistyi vatsalleen parvekkeelle.

(Ikikesä s.88)

Enimmäkseen kirja siis kootuu tällaisista taistelukohtauksista, joka pitemmän päälle kävi hiukan tylsäksi. Taisteluissakin toistui selvästi kaava, jossa ensin kerrottiin jonkin taistelijan näkökulmasta, jätettiin hänet johonkin kiperään paikkaan, kerrotaan toisesta taistelijasta, ja sitten palattiin ensimmäiseen, joka tietenkin selviää ongelmastaan jollain hienolla liikkeellä. Enimmäkseen nämä kaksi taistelijaa ja olivat Drizzt ja Dahlia, mutta kerran myös Barrabus ja velho Effron, joka määrättiin Barrabuksen pariksi.

Ikikesä oli hiukan tylsä kirja. Juonikaan ei ollut kovin vetävä ja kaikki oleellinen tuntui tapahtuvan viimeisen 70 sivun aikana. Silloin paljastunut yllätys ja siitä seuranneet tapahtumat olivatkin kirjan parasta antia.

Arvosana: 3/5

R.A. Salvatore: Ikikesä (Neverwinter)

Forgotten Realms: Ikikesä 2

Jalava 2012

s.369

Justin Richards: Tikittävä painajainen

Tässä kesän aikana olen innostunut Doctor Who tv-sarjasta. Viime torstaina käydessäni kirjastossa oli tämä kirja hyllyn päässä esillä. Pakkohan se oli sitten ottaa mukaan luettavaksi.

Tohtori ja Rose saapuvat 1920-luvun Lontooseen. Heti he päätyvät pelastamaan erästä palvelijaa tuntemattomalta hyökkääjältä. Sillä aikaa, kun heitä kiitellään, tohtorin aikakone Tardis katoaa. Pian selviää, että muidenkin palvelijoiden kimppuun on hyökätty. Tohtori ja Rose päättelevät, että näiden hyökkäysten ja Tardisin katoamisen välillä on yhteys. Niinpä heillä ei ole muita mahdollisuuksia kuin alkaa selvittämään tilannetta.

Tikittävä painajainen oli täynnä salaperäisiä hahmoja. On Melissa Heart, Naamiorouva, joka käyttää aina jonkin sortin naamiota. Ja on kaverukset Repple ja Aske, joista Repple väittää olevansa Dastarian karkoitettu hallitsija ja Aske taas väittää, että Repple ei ole mikään hallitsija vaan mielisairas ja Aske on hänen lääkärinsä. Ja sitten asiaa sekoittaa vielä herra Wyse, joka on sitä mieltä, että Aske on se joka on sairas ja Repple esittää olevansa hallitsija vain Asken mielenterveyden takia. Ja kuka on herra Pooter, jota kukaan ei tunnu koskaan nähneen?

Kirja oli mielestäni näiden monien henkilöhahmojen takia melko sekava ja nopealla tahdilla ystävät vaihtuivat vihollisiksi ja päinvastoin. Kirja oli vauhdikas ja silloin tällöin saatiin aikaan samanlainen jännittävää tunnelma kuin tv-sarjassa usein on.

Varjo kiiruhti aivan hänen takanaan. Sen julmat sormet värähtelivät rytmikkäästi, naksahtelivat, kurkottivat kohti Dicksonin niskaa.

Kaukaa Dickson erotti Big Benin puolen tunnin lyönnit. Hän empi ja hänen niskakarvansa nousivat kananlihalle kuin tuulenvirissä. Yhtäkkiä hän terästi aistejaan. Portin takana näkyi kalpeaa valoa. Hän tunsi ihollaan viileän yöilman ja haistoi Thamesin kostean tuulahduksen. Jostain syystä suuhun nousi ruosteen ja raudankarvainen verenmaku, aivan kuin hän olisi purrut kieleensä.

Kellonkajahtelun tauottua Dickson uskoi kuulevansa yhä Big Benin tikityksen, kun se laski hänen elämänsä jäljellä olevia sekunteja.

(Tikittävä painajainen s.11-12)

 Rosessa en osaa sanoa oikein mitään, mutta Tohtori oli olemukseltaan ja kommenteiltaan hyvin samanlainen kuin tv-sarjassa. Juuri Tohtorin hahmo toi kirjaan hiukan huumoria.

Ovenvartija sulki oven heidän takanaan ja otti päällystakit.

"Minulla ei ole takkia", tohtori totesi happamasti.

"Ei haittaa, sir", ovenvartija vastasi.

"Haittaapa."

(Tikittävä painajainen s. 50)

Tikittävä painajainen oli ihan jännittävä, mutta alussa se muistutti liian paljon dekkaria minun makuuni. Ja lopussa kirja muuttui maailman pelastamiseksi, niin kuin yleensä Tohtorin seurassa tapahtuu. Kirja oli loppujen  lopuksi ihan luettava, mutta ei se silti tv-sarjaa voita.
Arvosana: 2/5

Justin Richards: Tikittävä painajainen (The Clockwise Man)
Doctor Who
WSOY  2006
s. 261

Mary Hoffman: Laivojen kaupunki

Stravaganza kirja sarja on ollut jossain vaiheessa yksi suosikeistani. Siispä olin innoissani, kun kuulin, että sarjaan on ilmestymässä uusi osa suomeksi. Siksi Laivojen kaupunki piti saada käsiini mahdollisimman pian. Ja nyt se on sitten luettu.

Stravaganza kirjoissahan on tapana, että päähenkilö on jotenkin onneton ja sitten hän löytää jonkin esineen. Kun päähenkilö nukahtaa tämä esine kädessään, päätyy hän toiseen maailmaan ja siellä Taliaan, meidän 1500-luvun Italiaa muistuttavaan maahan. Tällä kertaa päähenkilönä on Isabel, joka on kateellinen kaksoisveljelleen Charlielle, joka tuntuu kaikessa olevan parempi kuin Isabel. Isabel päätyy satamakaupunki Classeen, jonne Porttikansa on hyökkäämässä. Isabelin on siis osallistuttava meritaisteluun, vaikka hän ei osaa edes uida.

Edellisten Stravaganza kirjojen lukemisesta on minulla jo monta vuotta ja siksi kirjan aikana oli välillä vähän hukassa, kun ei muistanut mitä neljässä edellisissä kirjoissa oli tapahtunut. Kirja oli muutenkin hiukan sekava, kun ensin saatettiin kertoa hiukan Isabelista, sitten hypättiin muutamaksi sivuksi, jonkin herttuan tai ruhtinaan pään sisään ja sitten taas palattiin Isabeliin. Ja niitä ruhtinaita ja herttuoita riitti niin paljon, että koko ajan piti miettiä, että kukas niistä tämä taas olikaan. Uusia hahmojakin sarjaan tuli Isabelin lisäksi Classessa Isabelia vastassa ollut stravagantti Flavia ja  merirosvo Andrea, joka olikin melko mielenkiintoinen hahmo.

Classen satamatavernassa istui mies, joka yritti olla houmaamaton. Se oli hankalaa sillä hän oli hyvin silmiinpistävä. Hän oli noin kolmikymmenvuotias ja vain keskimittainen, mutta hänellä oli vyötäisille ulottuva sysimusta tukka ja hopeiset kulmahampaat. Nyt hän oli sitonut tukkansa taakse ja piti suunsa kiinni niin visusti kuin suinkin. Se ei käynyt helposti, koska hän piti puhumisesta.

(Laivojen kaupunki s. 95)

Vähän laivojen kaupungin juoni jäi mielestäni laimeaksi. Aluksi koettiin muutama seikkailu Talian eri kaupungeissa, jotka eivät suoranaisesti liittyneet pääjuoneen juuri mitenkään, ja sitten oli se taistelu, jota oltiin odotettu koko kirjan ajan, eikä sen kertomisessa sitten kestänyt kuin parikymmentä sivua. Vaikka olikin kiva päästä taas lukemaan vanhoista tutuista stravaganteista oli Laivojen kaupunki hiukan pettymys minulle. Silti kirja oli hyvin mukaansa tempaava ja siksi kirja tuli luettua parissa päivässä. Eli vaikka kirja oli pettymys oli se silti ihan luettava kirja.

Arvosana: 4/5

Mary Hoffman: Laivojen kaupunki (City of ships)

Stravaganza # 5

Tammi 2012

s.390 

Erin Hunter: Keskiyö

Keskiyö aloittaa Soturikissa sarjassa uuden alisarjan Uusi profetia. Ajattelin vähän jo jättää Soturikissojen lukemisen sikseen, koska pari viime kirjaa on mielestäni toistanut itseään vähän liikaa ja ovat siksi olleet hiukan tylsiä. Jotenkin kuitenkin tulin tarttuneeksi tähän kirjaan, kun pikku siskoni oli sen lukenut. Ja kyllä kannatti.

Myrskyklaanin soturi Vatukkakynsi näkee unta, jossa Tähtiklaani varoittaa, että metsä on vaarassa ja tämän pitäisi mennä kuuntelemaan Keskiyötä. Pian selviää, että myös muissa klaaneissa on kissoja, jotka ovat nähneet saman unen. Nämä kissat lähtevät vaaralliselle matkalle selvittämään mitä Tähtiklaani oikein heille haluaa kertoa.

Aiemmissa kirjoissa päähenkilönä on ollut Myrskyklaanin nykyinen päällikkö Tulitähti, mutta tässä kirjassa tapahtuu sukupolven vaihdos. Kirjaa kerrotaan Vatukkakynnen, aikaisemmista kirjoista tutun Tiikerikynnen pojan, ja Tulitähden tyttären Lehtitassun näkökulmista. Uudet näkökulmat tekivät sarjalle ehdottomasti hyvää. Lisäksi kaksi näkökulmaa on hyvä myös siksi, että kun Vatukkakynsi lähtee muiden unen nähneiden kissojen kanssa matkalle, Lehtitassu kertoo mitä metsässä tapahtuu samaan aikaan.

Muuten kirja on aika tavallinen Soturikissa kirja. Ihmisiä eli Kaksjalkoja yritetään väistellä viimeiseen asti ja klaanien erimielisyydet alkavat jälleen tulla esiin. Mutta jälleen metsää uhkaa sellainen vaara, että neljän klaanin olisi yhdistettävä voimansa. Keskiyö oli kuitenkin pitkästä aikaa ihan mielenkiintoinen Soturikissa kirja. Kirja jäi hyvin jännittävään kohtaan ja tuntuu, että siinä vaiheessa kaikki ongelmat vasta alkavat. Siis seuraavaa osaa, Kuunnousua, odotellessa.
Arvosana: 4/5

Erin Hunter: Keskiyö (Midnight)
Soturikissat, Uusi profetia 1
Art House 2012
s. 296

Rick Riordan: Merenjumalan poika

Olympoksen sankarit sarja on jatkoa viisi osaiselle Percy Jackson kirjasarjalle. Olympoksen sankareiden ensimmäisessä osassa Eksyneessä sankarissa Percy Jackson oli kadonnut. Siinä kerrottiin mitä tapahtuu tutussa kreikkalaisten puolijumalien leirissä. Sarjan toisessa osassa Merenjumalan pojassa selviää mitä Percylle on tapahtunut ja tutustutaan roomalaisten puolijumalien leiriin.

Naisten, avioliiton ja hedelmällisyyden jumalatar Juno on vaivuttanut Percyn kahdeksaksi kuukaudeksi uneen. Kun Percy viimein herää on unohtanut kaiken muun paitsi nimensä ja Annabeth nimisen tytön. Percy päätyy ensin roomalaisten puolijumalien leiriin, jonka nimi on Jupiterin leiri. Sieltä hänet lähetetään etsintäretkelle Alaskaan pelastamaan vangittua Kuolemaa Thanatosta, sillä muuten ei kukaan, ei viholliset eivätkä sankarit pysy kuolleina. Mukaansa Percy saa kuoleman ja rikkauden jumalan Pluton tyttären Hazelin ja sodanjumala Marsin pojan Frankin.

Merenjumalan poika noudattaa kaikista Percy Jacksonista kertovista kirjoista tuttua kaavaa. Joukko puolijumalia saa tehtävän, joka heidän pitää suorittaa muutamassa päivässä tai kaikille käy huonosti. Aluksi tehtävä vaikuttaa mahdottomalta. Matkalla taistellaan hirviöitä vastaan, kohdataan muutama kreikkalainen/roomalainen jumala ja muita kreikkalaisen/roomalaisen taruston olioita. Kuitenkin kirja on hauska. Se sai muutamaan kertaan nauramaan ihan ääneen. Lisäksi pidän siitä kuinka Riordan yhdistää kreikkalaista ja roomalaista tarustoa nykypäivään. Esimerkiksi tässä kirjassa selviää, että verkkokauppa Amazonia pitävät naissoturi amatsonit. Minua ilahdutti myös se, että vaikka tämä kirja keskittyi enemmän roomalaisten puolijumalien leiriin, esiintyy kirjassa Percyn lisäksi muutama muu aiemmista kirjoista tuttu hahmo.

Merenjumalan poikaa oli nautittavaa lukea. Kirja oli tuttuun tapaan hyvin vauhdikas. Suosittelen kuitenkin lukemaan ensin kaikki Percy Jacksonista kertovat aiemmat kirjat, sillä kirjassa oli paljon viittauksia niihin, kun Percyn muisti alkoi vähitellen palautua. Uusillakin henkilöillä on paljon mielenkiintoisia salaisuuksia, jotka saavat heti liimautumaan kirjan ääreen. Kirja jäi kutkuttavaan tilanteeseen, enkä malta odottaa, että seuraava osa ilmestyy.
Arvosana 4/5

Rick Riordan: Merenjumalan poika (The son of Neptune)
Olympoksen sankarit 2
Otava 2012
s. 509

Torey Hayden: Viattomat

Olen tykännyt paljon Torey Heydenin kirjoista, joissa hän kertoo joistain hankalista lapsista, joita hän on opettanut ja hoitanut. On mielenkiintoista lukea kuinka hän edistyy näiden lasten kanssa. Kun Haydenilta ilmestyy jokin kirja on se pakko lukea, vaikka se olisikin täyttä fiktiota niin kuin tämä Viattomat.

Dixie on toipumassa juuri pienen autistisen poikansa, Jamie Leen kuolemasta. Hänellä ja hänen miesystävällään Billyllä on myös rahahuolia ja Jamie Leen hautajaiskulujenkin maksamisessakin on ongelmia. Samoilla seuduilla lomailee myös kuuluisa näyttelijä Spencer Scott. Vaivoikseen hän on saanut 9-vuotiaan poikansa Tenesseen, joka yleensä on äitinsä luona. Spencer ja Tenessee eivät tule lainkaan toimeen keskenään ja lopulta Tenessee karkaa. Billy sattuu löytämään hänet ja päättää kidnapata pojan saadakseen rahaa.

Viattomat ei aivan yltänyt Haydenin tosi tapahtumiin perustuvien kirjojen, kuten Tiikerilapsen, tasolle. Alkuasetelma oli ihan mielenkiintoinen, mutta sitten jämähdettiin pitkäksi aikaa tiettyyn tilanteeseen, joka kesti melkein loppu kirjan ajan. Myöskään henkilöt eivät olleet mitenkään mielenkiintoisia. Spencer Scott oli ärsyttävän itserakas. Dixie toi välillä mieleen Haydenin hänen muissa kirjoissaan siinä miten hän kohteli Tenesseetä. Välillä tuntui, että Dixie käyttäytyy kuin ammattipsykologi Tenesseen kanssa ja se oli minusta vähän epäuskottavaa. Yleensä hän oli valtavan  kärsivällinen hankalan Tenesseen kanssa. Tai sitten hän uhkaili tätä pyssyllä. Juoni oli aika ennalta arvattava. Toisaalta juuri tälläistä juonta kyllä odotin, kun ensi kerran avasin kirjan.

Jotenkin tuntuu, että Haydenin kannattaisi ennemmin kirjoittaa tositapahtumiin perustuvia kirjoja kuin näitä täysin fiktiivisiä kirjoja. Viattomissa ei ollut sitä imua, mitä hänen muista kirjoistaan löytyy. Silti Viattomat oli ihan luettava kirja.
Arvosana: 3/5

Torey Hayden: Viattomat (Innocent Foxes)
Otava 2012
s. 334